Aloin olla jo kohtalaisen kypsä työpaikkaani. Mitään muutoksia ei lupauksista huolimatta tapahtunut. Esimies jatkoi ilkeällä linjallaan, samoin työkevrit, joista suurin osa ei puhunut minulle ollenkaan. Kirosin työsopimusta, joka oli tehty syyskuun loppuun.

Opiskeluni kuitenkin pelastivat minut, ja neuvottelin esimiehen kanssa työsopimuksen purkamisen kaksi viikkoa ennen sovittua aikaa. Olin suunnattoman helpottunut, kun asia onnistui ilman suurempia ongelmia. Ehkä esimieskin halusi päästä minusta eoon?

Suuren osan syyskuuta pelasti mökkeily, jota pääsin harrastamaan useana viikonloppuna niin miehen kuin ystävienkin kanssa. Hetkellinen paluu Vaaroille tuntui hyvältä, mutta yllättävää kyllä myös matka takaisin Lakeuksille sujui kitkattomasti. Koti oli kaikesta muusta huolimatta kuitenkin koti. Tärkeä paikka.

Mallalle suuri kiitos kommentista! Täytyy sanoa, että osuit kyllä niin naulan kantaan. Esimiehelläni oli mielestäni huono itsetunto, ja hän johti alaisiaan pelolla ja uhkailulla. Työkaverni olivat kohtaani vetäytyviä, aina siihen saakka kun työskentelin tuossa paikassa. Ja osa kyllä vielä senkin jälkeen.

 

Mutta sitten asiakaspalveluun.

 

Vaaroilla olin tottunut asiakaspalvelun tiettyyn tasoon. Ollaan ystävällisiä ja asiakas on aina oikeassa -asenne vallitsee joka paikassa. Asiakasta arvostetaan ja hänet todellakin palvellaan joka kerta loppuun asti. Joten shokki oli melkoinen asioidessani ensimmäisen kerran Lakeuksilla. Teennäinen hymy myyjän kasvoilla. Ilme joka kertoi selvästi, että häntä todellakaan kiinnostanut palvella minua. Sekä myyjä on aina oikeassa -asenne.

 

Uskomatonta! Kesän aikana sain useaan kerttan todistaa niin 'siviilissä' kuin työssänikin tämän huonon asiakaspalvelun. Olin järkyttynyt. Välillä minua suorastaan hävetti näiden asiakaspalvelijoiden puolesta, koska tiesin kuinka asiat voisi olla paremmin. Mutta maassa maan tavalla.

 

Ainoa positiivinen poikkeus oli lähikauppamme, missä myyjät jaksoivat hymyillä aidosti. Asiakasta kuunneltiin ja arvostettiin. Tuntui hyvältä ja kotoisalta.

 

Asiakaspalvelu on muuten eräs syy, miksi en koskaan haluaisi muuttaa kehä kolmosen sisäpuolelle. Joka kerta siellä käydessäni olen saanut kuivaa ja tylyä palvelua. Sääli.

 

Puhelinlaskuni oli tähtitieteellistä luokkaa. Ystäväni Vaaroilla saivat lähes päivittäin puhelun milloin mistäkin asiasta, lähinnä kuitenkin töihin liittyvistä. Oli helpottavaa ja ihanaa, kun yhden napinpainalluksen päässä oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, kuuntelivat ja ennen kaikkea tukivat.

Asiat töissä eivät muuttuneet mihinkään. Tunsin olevani syrjitty ja hetkittäin jopa kiusattukin työpaikallani. En kuitenkaan uskaltanut enää puhua mitään, sillä olin oppinut että parempi pitää mölyt mahassa, muuten sai kärsiä nahoissaan. Esimies osasi järjestää työvuoroja mahdollisimman ilkeällä tavalla. Muut työkaverini vieroksuivat minua ja vetäydyin yhä enemmän omiin oloihini.

Koti oli paikka missä viihdyin kaikesta huolimatta. Asuin elämäni ensimmäistä kertaa aivan ikiomassa kodissa. Se tuntui hyvältä. Suhde miehen kanssa oli lujittunut kesäkuukausien aikana, sillä eihän meillä ollut muita kuin toisemme Lakeuksilla. Emme kyllä kaivanneetkaan uusia ihmisiä elämäämme. Olimme tyytyväisiä yhdessä.

Olin elämäni ensimmäistä kertaa sairaslomalla ilman oikeaa sairautta. En vain yksin kertaisesti jaksanut enää töissä. Oli pakko saada muutaman päivän tauko.

Tuntui, kun elämä olisi liukunut ohi huomaamatta. Työstä johtuva pahoinvointi ulottui jo henkilökohtaiselle tasolle. En jaksanut olla enää kiltti, vaan purin tunteita kotona. Mies kuunteli ja ymmärsi, oli tukenakin. Onneksi!

Kauniita ja aurinkoisia päiviä verhosi koko ajan työpaikan painostus. Tuntui pahalta. Olin yksin.

Vuodatus tökkii näköjään jostain syystä. Väliaikainen sivupohja käytössä, ennen kuin keksin kuinka ongelma ratkaistaan. Pahoittelut!

Olin jo kesän alussa huomannut työpaikallani asian, joka oli työehtosopimuksen vastainen. Olin kysynyt tästä muilta työntekijöiltä ja kaikki olivat kanssani samaa mieltä: ei ollut oikein tehdä asiaa niin kuin se tehtiin. Monet halusivat muutosta, mutta kukaan ei ollut sanonut asiasta mitään.

Saatuani täyden vahvistuksen sille, etten ollut ainoa joka ajatteli asiasta näin, menin puhumaan siitä esimieheni kanssa. Hän kuunteli asiani, mutta reaktio oli yllättävä.
Esimies: Ketkä muut ovat samaa mieltä?
Minä: Monet työntekijöistä.
E: Ketkä?
M: En halua sanoa nimiä.
E: Sano niille, että tulevat itse sanomaan asiasta. Ei minua tarvitse pelätä.
M: Selvä, minä kerron viestin eteenpäin.
E: Kukaan ei ole kyllä sanonut tästä aikaisemmin.
M: Niin... No, minä olen tottunut siihen, että asioista sanotaan suoraan, eikä juoruta pitkin käytäviä. Eihän niihin muuten saada mutosta.
E: Ketä ne muut ovat? Sano, että tulevat itse puhumaan.
Lopputulos oli kuitenkin se, että esimies lupasi korjata tämän epäkohdan. Kiitin ja olin tyytyväinen, eihän se sen vaikeampaa ollut.

Olin muutaman päivän vapaalla, ja kun palasin töihin juttelin erään työkaverini kanssa. Hän valitti tästä jo aikaisemmin esillä olleesta asiasta ja purnasi, että se on väärin. Olin hämmästynyt ja sanoin työkaverilleni, että luulin esimehemme hoitaneen asian, hänhän oli luvannut tehdä niin. Työkaverini yllättyi, ei hän ollut mitään kuullut. Välittömästi hän meni tarkistamaan asiaa toisela työkaveriltamme, joka ei myöksään tiennyt asiasta. Olimme ihmeissämme. Kerroin työkeverilleni keskustelustani esimiehen kanssa ja yhdessä ihmettelimme tämän omituista käytöstä. Hänellä oli kuitenkin ollut aikaa tehdä asialle jotain.

Jatkoin töitäni, mutta hetken päästä minut kutsuttiin esimieheni työhuoneeseen. Menin sinne iloisena, kuten aina ja sain saman tien vihat silmilleni. Esimieheni huusi minulle suoraa huutoa ensimmäiset minuutit, ja kesti hetken ennen kuin ymmärsin mistä oli kysymys. Siitä epäkohdasta, josta olimme keskustelleet aikaisemmin.
Esimies: Nyt loppuu se puhuminen tuolla muille!
Minä: Anteeksi?
E: Niin, kun sinä olit puhut tästä asiasta sille ja sille, sen pitää loppua nyt!
M: Niin, kun hän kysyi siitä ja minä kerroin sen mitä me olimme asiasta jo sopineet aikaisemmin.
E: Mitään ei ole sovittu! Minä kysyin muilta, ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ole mitään ongelmaa!
M: Ai?
E: Minä en enää halua kuulla puhuttavan tästä asiasta. Sinä pidät suusi kiinni, etkä höpötä mitään turhuuksia siellä! Minä en siedä tällaista käytöstä!
M: Selvä...
Lopun päivän olin niin vihainen ja pettynyt, etten pystynyt juuri puhumaan kenellekään. Olin täydellisen järkyttynyt esimieheni käytöksestä. Aikuinen ihminen huutaa alaiselleen, ihminen, joka on toiminut esimies asemassa vuosikymmeniä! En ollut uskoa tapahtunutta todeksi.

Lisäksi hämmästyin muiden työkavereideni käytöstä. He olivat myöntäneet minulle, että asiaan piti saada muutos ja se ei ollut oikein. Mutta miksi he eivät sitten sanoneet siitä? Esimiehen sanat ei minua tarvitse pelätä tulivat mieleeni, ja huomasin ajattelevani, että ehkä häntä on kuitenkin syytä pelätä. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun todella pelkäsin omaa työnantajaani. Pienenä ihmisenä pelkäsin koulussa vanhempaa tyttöä, joka kiusasi minua, mutta en ollut koskaan, en ikinä, aikaisemmin pelännyt aikuista ihmistä! Olin hämmentynyt.

Kesäkuulle osui useampikin reissu Vaaroille. Oli mukavaa solahtaa jälleen hetkeksi vanhoihin tuttuihin kuvioihin. Pian kuitenkin ihmisten jatkua uteleminen sopeutumisesta alkoi nyppimään. En halunnut jakaa työmurheita aivan kaikkien kanssa, joten tyydyin vain vastaamaan, että ihan hyvin ollaan sopeuduttu.

Töissä mikään ei muuttunut. Oli päiviä, joilloin minua ei tervehditty. Toisena ääripäänä oli hetket, joilloin seuraani oli lähes tunkua. En pysynyt perässä siitä, kehen olisin voinut luottaa, joten tyydyin tarkkailemaan sivusta. Työpaikkalla oleviin epäkohtiin kysyin reilusti muiden mielipidettä, jonka yleensä sainkin. Jotkut tosin mulkoilivat pahasti, jos mainitsin jotain negatiivista. Opin nopeasti ketkä kuuluivat niihin ihmisiin, jotka eivät voineet muuttaa tapojaan sen kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Sitä en kuitenkaan oppinut ymmärtämään, miksi heidän käytöksensä oli niin ailahtelevaista.

Vaikka kävimme miehen kanssa Vaaroilla, niin silti kavereita ja ystäviä riitti meillekin kylään. Elämä kotona muodostui pikku hiljaa rutiiniksi, johon vieraat kuuluivat lähes joka viikonloppuisena osana. Sopu naapureidenkin kanssa alkoi muodostua uudelleen, kun lupasimme jättää suunnittelemamme hankkeen. Työ oli ainoa, joka rassasi mieltä ja josta purkauduin aika ajoin kotona miehelle.

Aamulla vein evääni taukohuoneen jääkaappiin, kuten kaikkina muinakin työpäivinä. Heti ovelta heläytin kirkkaan huomenen, mutta kukaan huoneen noin viidestä työkaveristani ei vastannut. Kukaan ei edes kohottanut päätään tervehdykseni kuullessaan.

Aamurutiinien jälkeen istahdin omaan työpisteeseeni. Huomasin lähelle tulleen työkaverini, jonka kanssa olimme käyneet muutamaa päivää aikaisemmin pitkän keskustelun menneisyydestäni (kuka olen, mistä tulen, mitä teen). Huikkasin tervehdyksen, johon työkaverini ei vastannut. Käänsi vain selkänsä minulle ja käyttäytyi kun en olisi olemassa.

Palaverissa puitiin yleiset asiat ja lopuksi kerrattiin vielä työnantajan tarjoamia liikuntaetuuksia. Työkaverit ymärilläni aloittivat innostuneen puheen siitä, kuinka pitäisi taas mennä jumppaan ja spinnigiin ja punttisalille. Ilmoitin, että minusta saa kyllä seuraa liikunnallisiin harrastuksiin, sillä yksin tulee harvoin lähdettyä. Kaikki vaikenivat ja katsoivat kuka minnekin. Lopulta joku mutisi "katotaan nyt miten noi työvuorot menee".

Päivän päätyttyä minulla oli aika yksinäinen olo. Vihaavatko he todellakin minua näin paljon vai mistä on kysymys?

Aloitin uuden elämäni Lakeuksilla rytinällä. Paljon töitä ja mutita menoja viikon jokaiselle päivälle. Sivussa oli asunnon pientä järjestelyä ja tutustumista uuteen kaupunkiin. Lisäksi puhuin puhelimessa tunteja ja taas tunteja Vaaroille.

Työt lähtivät alussa kivasti käytniin. Paljon oli uutta opittavaa näiden ihmiseten tavasta toimia, mutta yritin sopeutua. Sain paljon positiivista palautetta työstäni, en tosin esimieheltäni tai työkavereiltani. Tapasin päivittäin uusia ihmisiä. En etsinyt sydänystävää, sillä sellaiset olivat joka päivä puhelinsoiton päässä Vaaroilla. Hyvän päivän tuttuja kertyi heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Osa ystävistäni tuli käymään Lakeuksilla heti muuttomme jälkeen. Yhdessä yritettiin ottaa selvää näistä kummista ihmisistä. Välillä tuntui, kun olisi muuttanut kokonaan toiselle planeetalle.

Naapurit aiheuttivat päänvaivaa heti alusta pitäen. Oltiin sovittu asiasta A, mutta heti muutaman päivän jälkeen sopimus raukesi ja esiin vedettiin lakipykälää toisensa perään. Emme voineetkaan tehdä sitä mitä halusimme, vaan naapureita oli kuultava asiassa. Tuntui kummalliselta. Harmitti, että välit tulehtuivat heti alussa. Luovutimme ja annoimme pölyn laskeutua.

Esimeihen hieman epämääräisen ohjeiden saattelemana olin sovittuuan aikaan sovitussa paikassa ja ensimmäinen työpäiväni alkoi. Perinteiseen tutustumismalliin kierrettiin siellä ja täällä ja kuuntelin ohjeita ja neuvoja. Aikaisemman työkokemuksen pohjalta myös kyselin paljon asioita aivan oma-aloitteisesti. Tämä sai perehdyttäjäni nostelemaan kulmiaan ja nyrpistämään nenäänsä. Tuntui hassulta. Eikö ole vain hyvä, että tarkistan kuinka asiat täällä tehdään, etten seuraa vanhan talon oppeja ja mokaa heti?

Alusta asti minulle tehtiin selväksi, että tämä ja tämä asia on tehty meillä näin viimeiset kaksikymmentä vuotta. Ja tullaan tekemään myös näin seuraavatkin kaksikymmentä vuotta. Huvitti hieman. Siinä vaiheessa hymy oli vielä herkässä.

Yritin heti alusta asti luoda yhteyttä uusien työkavereideni kanssa, turhaan. Minulle tehtiin hyvin nopeasti selväksi, ettei seuraani kaivattu. Omaksuinkin hyvin nopeasti tarkkailijan osan ja muutuin mykäksi kahvipöydässä. Olin kuullut, että nämä ihmiset vaativat oman aikansa, joten päätin haistella enisn hieman yleistä ilmapiiriä.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että työntekijät pysyivät omissa porukoissaan. Kuppikunnasta toiseen hyppimistä ei katsottu hyvällä. Hommasta sai heti vaikutelman, että porukka oli sisäänpäin lämpiävää ja pysytteli omissa oloissaan. Yhteistyötä ei harrastettu missään mielessä. Koko yhteisö toimi aivan päinvastoin, kuin edellinen työpaikkani.

Pääsin jo ensimmäisenä päivänä tosi toimiin. Testihän se oli, ja nähtävästi läpäisin sen sillä sain työvaatteet ja tulevat vuorot. Perehdytys oli osaltani ohi ja oli aika tarttua puikkoihin ihan kunnolla.

Toukokuun alussa muutimme vihdoinkin. Asunto Vaaroilla oli ollut jo useamman viikon pahvilaatikkoja täynnä. Olin pakannut jo hyvissä ajoin suurimman osan tavaroista. Muuttoporukka oli haalittu kasaan ja peräkärryt vuokrattu. Itse muuttopäivänä tuntui, että koko suku oli mukana muuttamassa. Itse en kantanut montaakaan laatikkoa autoon, pyörin lähinnä tyhjenevässä asunnossa ja soittelin miehelle, joka oli vasta tulossa Lakeuksilta. Satoi lunta.

Yli neljänsadan kilometrin jälkeen pysähdyimme uuden kotimme eteen. Aurinko paistoi ja ilmassa tuntui voimakkaana kevään tuoksu. Tavarat sisään, muuttoporukalle ruokaa ja purkamaan. Olimme etukäteen jo miettineet huonekalujen paikat, joten homma oli nopeasti hoidettu. Lopullisen sisustamisen ehtisi myöhemminkin. Tosin nopeasti tavarat löysivät paikkansa ja asunto alkoi näyttää jo kodilta. Muuttoporukka suuntasi takaisin Vaaroille ja me jatkoimme pahvilaatikoiden aukomista.

Seuraavana päivänä alkoivat kesätyöt. Jos olisin tuona ensimmäisenä päivänä tiennyt minkälainen kesä olisi edessä, olisin vaikka juossut takaisin Vaaroille entiseen työpaikkaani. Mutta en tiennyt, ja ehkä hyvä niin.